Oi aurinko, aurinko!

Viikonloppu: hitaat aamut, pitkät koiralenkit.
Tämän vuoden ensimmäinen kevääntuoksuinen retki ihan turistina; otin mukaan kameran, kahvia ja suklaata, vedin jalkaani uudet pikävartiset saappani ja olin valmis sukeltamaan maisemaan. Aurinko lämmitti vähemmän tuulisissa kohdissa niin, että käsivarret paljaina sai helposti istua kahvia nauttiessa.

Ensimmäinen leppäkerttu kiipeili varsin virkeänoloisena risukossa, sitruunaperhonen oli liikkeellä myös. Koirat olivat aivan onnesta autuaina ja hellissä tunnelmissa.

Tällä hetkellä on juuri se aika, kun sekä talvi että kesä haluaisivat yhtäaikaa olla läsnä. Polut olivat vielä jäässä, lunta oli metsässä. Silti purot solisee jo iloisesti, pieniä kasvinalkuja on siellä täällä, ja muurahaisetkin liikkeellä. Tuulee kylmästi, paistaa kuumasti. Valoa on moninverroin aiempaan verrattuna.

Päiväretken lisäksi lähdin illalla vielä ilta-aurinkoon tunnelmoimaan. Kalliolla istuessani päätin, että tänä keväänä olen ihan yhtä haltioissani koko elämästä, kuin viime keväänäkin. Vähintäänkin voin olla silmät auki ja nähdä kaiken.

Talven väistyessä

Viimeiset sateisenkylmät kevättalven päivät säilyin hengissä lukien ahkerasti. Kolme kirjaa tuli haukattua ihan pakona harmaudesta. Ja nythän tuo aurinko paistaa vihdoin ja kuolleen vanhan nurmen seasta pilkistelee jotain pieniä elämänalkuja!

Kirjat, järjestyksessä:

Kirjailijan perusteella valitsin tämän:

Aiemmin Nichollsilta lukemani Sinä päivänä oli täydellisesti minun kirjani. Siihen hukuin täysin ja jo ensimmäisten sivujen jälkeen olin pakahtua kieleen joka osui jonnekin syvälle sisimpääni.

Kaikki Peliin ei ollut samanlainen kokemus (ei kai niitä kovin montaa ihmiselämässä vastaan tulekaan), mutta jotain kovin inhimillisen surullista oli tässäkin, johon pystyin samaistumaan helposti.

Päähenkilön vaikea oleminen eritoten puhutteli. Tilanteesta toiseen oman identiteetin häilyminen ja epätodellinen kuva itsestä. 

Tapahtumat sijoittuvat koulumaailmaan, siihen vaiheeseen nuoruutta, kun muutetaan yliopiston asuntolaan ja pitäisi ottaa vastuuta omasta elämästä. Kun mielikuva toisista ja itsestä on jotain hyvin kuvitteellista.

Päähenkilön kasvaminen kirjan aikana on erittäin hidasta, mutta pyrkimystä siihen on koko ajan. Tilanteet menevät välillä täysin yli, mutta silti tietty realistisuuden tuntu on koko ajan painavasti läsnä.

En varsinaisesti osaisi sanoa, kelle suositella tällaista kirjaa, mutta olin hyvin tyytyväinen luettuani itse tämän. Tulen varmaan aina olemaan itse tarpeeksi teini lukeakseni kuvauksia kasvukipuisesta räpistelystä todellisuuden ja haaveiden rajoilla.

Heti sittemmin tartuin "mihin vaan käteen osuvaan kirjaan". Lähestulkoon. Yöpöydällä kun ei yhtäkkiä ollutkaan minkäänlaista pinoa odottamassa, mikä on jokseenkin kummallinen tilanne.

Kirjastoauton dekkarihyllyn jo aika lailla kolunneena (siinä onneksi on vaihtuvuutta kohtalaisen paljon) tartuin epämääräisen tuntuiseen välipalaan:

Hieman tunkkainen kuvaus kidnappaustarinasta, vuorotellen sekä pikkurikollisten, että poliisien kannalta. Lukijalle annetaan koko alkupuoliskon sen verran yksipuolisesti faktaa päähenkilöistä, että mielikuva heistä on väkisinkin negatiivinen. Inhimillinen, mutta negatiivinen. Vasta myöhään kirjan edetessä tulee syvempiä tunteita ja totuuksia esiin, jotka tuntuvat helpotuksen huokaukselta. Viimeisillä sivuilla olo oli kuin kireät hartiat olisivat vihdoin alkaneet rentoutua.

Ensimmäisen kolmanneksen olin kummissani, miksi edes luen näin keskinkertaista kirjaa. Lopussa kuitenkin yllätys oli suuri, kun tajusin, että kirja olikin taitavasti rakennettu. Parhaiten voisi verrata sipulin kuorimiseen. Kerros kerrokselta ydin paljastui.

Brittiläinen työväenluokkainen kuvaus, ihmisineen ja ympäristöineen oli vahva. Käsinkosketeltava. Loppuratkaisu oli ihanan erilainen, suorastaan riemastuttava. Teki mieli hihkua ääneen ja julistaa "siitäs saitte!" Huomasin hymyileväni kuin heikkopäinen.

Poliisien ja nistien maailmasta aikamoisella hyppäyksellä sujahdin kiinalaisäidin arkeen. Tiikeriäidin taistelulaulu on jo ollut listallani useamman vuoden.

Kirja oli ennenkaikkea mielenkiintoinen. Kaikki se fakta, mitä oli tulvien. Kiinalaisen kasvatuksen äärimmäisyys ja julmuuskin, mutta kaikki hämmentävän loogisesti perusteltuna. Vapaan kasvatuksen puolestapuhuja en ole koskaan ollut, mielestäni lapsilla tulee olla selkeät rajat, mutta oma tietynlainen ehdottomuutenikin näyttäisi varmasti kiinalaisäidin mielestä täysin ameebamaiselta. Pitkän aikaa pohdin hämmentyneenä omia valintojani.

Meille länsimaisille itsestäänselvyytenä on onnellisen lapsuuden tavoite. Kirjan välittämä viesti taas on, että lapsuus on valmentautumista elämään. Elämä alkaa vasta, kun olet lujasti tehnyt koko lapsuutesi töitä. Koulun ja harrastusten parissa. Muuta kun ei lapsuuteen näillä kiinalaistytöillä mahtunutkaan. Ei kyläilyjä ystävien luona, ei telkkaria, ei pihaleikkejä. Pelkkää puurtamista päivästä toiseen, oli arki tai pyhä.

Lukutoukkaviikkojen jälkeen onkin ihanaa suunnata nenänsä ovesta ulos aina vapaahetken koittaen. Kevät tuoksuu selkeästi ilmassa, askel on kevyt.

Kolmas Murakami

Pidettyäni niin kovin kahdesta ensimmäisestä Haruki Murakami -lukukokemuksestani, lainasin innokkaasti kolmannen.
Kohdalle osui Sputnik rakastettuni.

Pakko myöntää, että olin jotensakin pettynyt.
Kirjoitus oli samalla lailla sujuvaa ja lempeää, kuin aiemmissakin kahdessa, mutta maagisuus puuttui. Odotin koko kirjan ajan edes jonkinlaista haltioitumisen tunnetta, mutta turhaan. Huono kirja ei missään nimessä ollut, mutta kovin "vaisu".
Päähenkilöt, kaksi naista, jäivät minulle täysin vieraiksi. Eivät rakentuneet oikeiksi ihmisiksi ollenkaan. Kertojanääni oli paljon todentuntuisempi ja elävämpi.
Se mikä tässäkin kirjassa oli onnistunutta, on Murakamin taito kertoa mielenliikkeistä ja ihmisten sisäisistä tiloista ja muutoksista ilman, että niitä selitetään yhtään liikaa auki. Kertominen tapahtuu kuin kuuntelisi musiikkia, tunnelman kautta. Tarinaa on mahdotonta kertoa omin sanoin kellekään, ilman, että siitä jää puuttumaan juuri se olennainen. Koska olennainen tapahtuu juuri ihmisten sisällä, jossain siellä mikä ei ole koskaan täysin sanoiksi puettavissa.

Kirja oli nopea lukea. Taisin sen ihan muutamassa päivässä haukata tavallisten kiireiden ja väsymysten ohella. Jos voisi istua keskeytyksettä (ja nukahtamatta) lukemassa pitkiäkin aikoja, voisi tämän helposti yhden iltapäivän ajanvietteenä lukaista.
Vaikka jäikin vähän mitäänsanomaton olo, aion ehdottomasti jatkaa Murakami-linjalla. Muutama muu vain tähän ensin...

Mitä loma tarkoittaa?

Osan pääsiäisestä tein töitä, osan lomailin. Töistä osa oli silkkaa hupia ja luovuutta, ja osa lomasta ihan perusarkea. Tein kummallisen havainnon: Työn ja loman parhaat asiat ovat aika samoja. Lomani nimittäin vietin (huikeat kaksi vuorokautta) äidin täysihoidossa, askarrellen.
Oikeasti, voiko parempaa toivoa; ei tarvitse itse tehdä ruokaa, eikä siivota. Olo on kuin hotellissa, paitsi että ympäristö on tuttu ja kotoisa. Ja parhautena, kukaan ei toivo, että lopettaisit askartelun, vaan päinvastoin istuu vieressäsi sakset kädessä touhuten ja pelkää, että haluat jo lopettaa askartelun.
Yksin askartelemaan tottuneena seura tuntui kovin mukavalta. Ei kahvipöydässä istuskelu loppujenlopuksi kauhean kauan innosta, kyllä yhdessä puuhailu on jotain niin ylitse muiden.

Tein muutaman mazebookin, teemana oli Sinellin paperikko Chronology. Harvinaista kyllä, yhden pikkukirjasen olen päättänyt jättää itselleni, ja saada sen ihan näinä päivinä valokuvia myöten valmiiksi.

Tässä vähän tunnelmia pääsiäisen vihreissä sävyissä:

Kelloja ja tekstejä. Lempiaiheitani.

"Sisälmykset" on ihan perus skräppikartongeista, vihreästä kokonaisesta sivut, ja haalean oranssista tekstejä varten palat. Kuvassa oranssi näyttää kyllä ihan valkoiselta... Tagi-taskujen käänteissä Chronologyn palat tehosteena.
Tekstipalojen kaikki reunat raaputtelin rikki askarteluveitsellä (aivastus ja silmienkutina!!) ja leimasin niitä vähän vielä enemmän oranssimmiksi Distressillä.

"Seuraavassa jaksossa" sitten kuvia siitä omasta valokuvin varustellusta kirjasesta :)