uudistusta ja varsinkin puhdistusta

Huomenta kaikille tasapuolisesti. Tänä aamuna on ollut kyllä niiiin itseensä tyytyväinen olo, kun eilisen urakan jäljiltä on koko työskentelynurkkaus siivottuna. Pakersin tuntitolkulla, siivosin aika lailla kaiken, paitsi epämääräisiä koristeita pursuavan laatikon. Koska olen tässä pääsiäisen aikana täysin hurahtanut valokuvankäsittelyyn ja lataillut erilaisia kameroita puhelimeeni, leikittelin tälläkin aiheella kuvauksellisesti.
Nurkkaukseni näytti siis ensin tältä (varsinainen tunnelmakuva!):

Tavaraa, roskaa ja pölyä oli kertynyt röykkiöittäin...

Eniten aikaa vievä homma oli kyllä helmien lajittelu ja uudelleenjärjestely. Siitäkin vastaavanlaista dokumenttiaineistoa tässä:

Helmien siivous vei tilaa puolikkaan olkkarin lattian verran, ja "palkkasin" mukaan keskimmäiseni (rahapalkalla) ja naapurini (viinilasillisella) ja hetkeksi jopa nuorimmaiseni ja mieheni (pakenivat aika pian laittamaan ruokaa).

Nyt tosiaan tuntuu kuin happimäärä täällä kotona olisi lisääntynyt ja linnut laulaisivat sisälläkin. Pöytä on niin ojennuksessa, että raaskiiko nyt aloittaa mitään siinä tekemään edes...?

jotain violettia vaihteeksi

Kaiken paperiaskartelun ja valokuvien seasta eksyin pitkästä aikaa helmien pariin. Tuloksena oli tosi nopeassa tahdissa ja vähän puolivahingossa tehty kaulakoru. Se oli ikäänkuin kasassa ennen kuin pääsin kunnolla alkuun :)

 Kaikki helmet on vuosien varrella Sinellistä ostettuja, lukot ja intialaiset metallikorunosat myös. Osaa ei enää ole myynnissä edes, mutta nuo isoimmat helmet ja intialaiset ovat ainakin edelleen. En ole koskaan osannut mitään koruprojektia (tai mitään muutakaan projektia) aloittaa niin, että ostaisin vartavasten jotain korua varten tarvikkeet. Ehkä tietysti jonkun uuden jutun aina ostaa niin, että siitä tulee idea mieleen, mutta pääosin korut ja kaikki syntyy yhdistelemällä sitä kaikkea mitä kaapeista ja laatikoista kotoa löytyy. Joten sitä varten on pakko olla hamstrattuna aika laikka kaikkea aina, joka paikka täynnä...

Tuo kukkanen, josta saa kolmeen suuntaan lähdettyä, on tosi tosi vanhaa sarjaa, mutta nyt vasta kokeilin sitä ihan ekaa kertaa. Helmihatut on ihan suuri ihastukseni, varsinkin juuri tuo malli.

Suurin osa korutarvikkeistani on tällä hetkellä kovin "vanhentuneita", enkä osaa niitä käyttää ollenkaan, kun maku on muuttunut niin paljon vuosien mittaan. Pitäisi ehkä jotenkin lajitella ja lahjottaa /myydä, jotta kehtaisi ostaa sitten taas lisää :)

Junassa on tunnelmaa

Tässä eräänä viikkona matkustin keskimmäiseni kanssa pitkän matkan junassa. Mukana olivat lähes kaikki mahdolliset elektroniset laitteet, mitä vain omistimme, koska lapsi on hieman levottoman puoleinen... Nautimme matkasta täysin siemauksin sekä meno- että tulosuuntaan. Sähkölaitteista huolimatta se oli tyttöjen aikaa yhdessä. Lapselta vain oli unohtunut kirja kotiin, mikä aika-ajoin harmitti, mutta onneksi minulla oli omani. Ilman kirjaa koko junamatka olisikin peruuttamattomasti pilalla!!
Tämänkertainen kirja oli Matt Haigin Radleyn perhe. Täydellistä viihdettä, kun tahtoo päästää kaikesta irti, eikä lähteä kovin tunnepitoiselle ajelehtimiskierteelle. Kirja kertoo vampyyriperheestä, jonka kaksi lasta ovat kasvaneet teini-ikään saakka tietämättä olevansa vampyyrejä.
Ote on kovin toisenlainen kuin Twilight-kirjassa. Ei niin siloteltu ja jenkki. Jotenkin kovin inhimillinen (haha) ja arkisempi. Päähenkilöt eivät ole kuvankauniita ja täydellisiä. Ei ole elämää suurempaa rakkaustarinaa. Tai oikeastaan on, mutta sen synty ja loppu ovat kaikkea muuta kuin teinejä kosiskelevaa herkistelyä.
Vaikka olinkin matkalla iltaisin kovin väsynyt, en sänkyyn mennessä päässyt kuitenkaan kirjasta eroon, vaan luin tuhisevan lapsen vieressä pitkälle yöhön. Ja vaikka kuinka yritin analysoida itselleni, en löytänyt selkeää syytä, miksi kirja niin veti puoleensa. Kun lukukokemus ei kokonaisuudessaan kuitenkaan ollut mitään häkellyttävän suurenmoista, eikä kirja mene top viiden kärkeen mitenkään.
Kaikenkaikkiaan tykkäsin ja suosittelen eväiden kera junaseuraksi ;)

Samaisella kyläilyretkellä harjoitimme kädentaitoja sen verran, että saimme aikaan pari pellillistä riisipiirakoita <3
Piirakoita valmistin nyt toista kertaa, ja se on ihan ihmeen helppoa! Ja minä kun olen aina luullut siihen vaadittavan hirmuisesti kokemusta ja maalaisemännän otteita. Vähintään karjalaisia sukujuuria.
Kaikkein söpöin piirakka oli keskimmäiseni tekemä hymyilevä versio:

miinuksella

Aina kun mittari näyttää aamulla miinusasteita kahvinkeitto-aikaan, olen yhtä syvästi pettynyt ja järkyttynyt. Ja joka päivä sitä pinnistelee eteenpäin sillä mentaliteetilla, että "vielä tämä päivä, sen jälkeen on jo pakko tulla kevätlämpö". Mistä tätä lunta ja viimaa riittää?

En olisi tosiaan uskonut, että pitäisin joku aika sitten valmiiksi saamiani kynsikkäitä tähän aikaan huhtikuusta, jopa toisinaan töissä. (saati sitten, että olisin uskonut koskaan saavani niitä edes valmiiksi, mutta sainpas! Sain kun sainkin!)
En ole tainnut valmiista lämmittimistäni edes kuvaa vielä teille laittaa. Söpöt ovat. Ja niin oikean väriset.

Peukun reijät ei kovin hyvin näy, mutta pitää vaan tiirailla lähempää. Kuvassa siis, kyllä minä ne livenä löydän :)
Lanka on liukuvärjättyä, josta syystä jännitin aika tavalla toista aloittaessani, että saanko saman värijärjestyksen ja samat raidat.. Suurinpiirtein osui kohdilleen. Ovat lämpöset, hyvän mielen kynsikkäät, mutta villa vähän tuppaa kutittamaan. En anna sen häiritä sitten lainkaan! <3

Lisää pääsiäistä

Pääsiäisaskarteluni pyörivät myös toisen teeman parissa. Joka lähti liikkeelle kuopuksen rairuohokorista, jonka oli askarrellut päiväkodissa. Kori oli tehty maitopurkista leikkaamalla, ja jollain perusmaalilla päälle maalaamalla. Rairuohon siemenet sievästi kasaan heitettynä, multakokkareen kyljessä. Siinä multaa ja siemeniä salaa tasoitellessani alkoivat suunnitelmat kyteä päässäni.

Kokeilin leikkaamista. Aivan mielettömän yksinkertainen ja helppo idea! Purkit loppuivat samantien kesken, olisin leikannut niitä kymmenittäin vauhtiin päästyäni. Olin innoissani; näistä tulisi kertakaikkiaan söpöimmät rairuohopurkit kautta aikojen täällä taloudessamme!
Kuinka ollakaan, kahden askartelutilan arkitodellisuus venytti taas projektia niin, että lopulta ruohot jäivät haaveeksi. Korit sain tehtyä kunnialla loppuun (ja samalla testailin ensimmäistä kertaa alkoholimusteitani), mutta siinä vaiheessa ketään ei olisi enää kiinnostanut rairuohojen kylväminen.

Tässä purkit alkuhuumassaan:

Ja tässä lopullisessa muodossaan:

Pitsit on uutena ostettuja, Sinellin valikoimista, mutta tuo musta nauha on jostain T-paidasta tai mekosta. Tiedättehän, niitä ripustuslenkkejä, mitkä aina roikkuvat kauluksen ulkopuolella, jos et leikkaa niitä pois? En voi niitä sietää paidoissa, mutta askartelussa ovat olleet käyttökelpoisia <3
Tarkoituksena oli lisäillä ties mitä muutakin, kuin pelkkää pitsiä ja nauhaa, mutta mihin se kaikki aika katosi??

Alkoholimusteilla kokeilin myös värjätä pieniä metallipurkkeja, mutta niistä joskus tuonnempana.

Loppujen lopuksi nämä pääsiäiskorit täyttyivät suklaamunista ja muista pikku yllätyksistä. Tuliaisiksi vein (ja vien) kaikki. Vaikka keskimmäiseni parahtikin kauhuissaan "annatko sä heti kaikki POIS!??"



ps. kuopukseni esitteli tänään juuri ylikasvanutta ja vähän nuupahtanutta rairuohoaan parhaalle ystävälleen: "Kato mun ruohoa. Se on jo nyrjähtänyt."

Se on pääsiäinen

Aloitin pääsiäisaskartelun todella ajoissa. Luulin olevani ihan kertakaikkiaan luonteeni vastaisesti kerrankin valmistautunut. Minulla oli sentään tarvikkeet ja suunnitelmia ja olin päässyt jopa alkuun! Mutta projekti venyi ja venyi. Ehkä lopulta eniten sen takia, että askarteluni ei enää tapahdu vain yhdessä osoitteessa, vaan kahdessa! Minulla on "työhuone", kyllä!! Lainausmerkit siksi, että huoneessani on pari muutakin ihanaa ihmistä, ja oma yksityinen tilani rajoittuu pöytänurkkaukseen. Loput on yhteistä - söpöä, ahdasta, herkullista, kotoisaa - yhteistilaa.

Mutta siis siitä pääsiäisestä.
Ensin sain aivan upean idean, että ostan irtona herkkuja virpojille ja pakkaan ne kivoihin pussukoihin, jotka sitten ihastuttavat antajaa ja saajaa. Päädyin tekemään pusseja niin antaumuksella, paljon, ja ajan kanssa, etten raaskinut niitä lopulta lapsille jakaa. (Palmusunnuntai-aamuna väsäsin hullulla kiireellä 2-luokan pussukoita koriin valmiiksi) Ja hukkaanhan tuo idea olisi mennyt - kolme kertaa soi ovikello, ja yksi niistä oli oma innokas keskimmäiseni. (missä ovat kaikki virpomisikäiset tänä vuonna? Eikö virpominen ole enää kivaa??)

Viimeistelin siis pussukkaiseni vähän muuttuneella asenteella, ja jaoin ne kanssaihmisille. Vähän sinne tänne. Töihin, naapureille, naapureiden ystäville, kirjastoauton sedälle, pomolle, sukulaisille...
Tämmöisiä ne olivat aluksi:

Keskimmäisestä vaiheesta en ehtinyt ottaa kuvia, kun oli jo kiire niitä kiikuttaa perille, mutta viimeiseen vaiheeseen ehtineet näyttivät tältä:

Antamisen ilo on niin parasta silloin, kun saaja ei tiedä odottavansa mitään. Hiiteen kaikenmaailman ystävänpäivät ja joulut, jolloin on pakko. Minä jaan pääsiäislahjoja! <3
Ihmiset ovat ihania ympäri vuoden.



ps. rakastan kyllä joulukorttien tekemistä ja antamista. En vaan ennätä läheskään joka vuosi ajoissa edes aikomusta pidemmälle..